No nyt on elämäni ensimmäisestä kajoavasta toimenpiteestä selvitty! Oli kyllä aika hasardi kokemus, mutta olisi voinut toisaalta olla pahempikin. Pitkä odotusaika ja syömättä oleminen oli kyllä minulle sellaista myrkkyä, että ei mitään järkeä 😀 Olin pahalla päällä loppuajasta, mutta eipähän keljuttanut operaatio, kun ainut asia mitä odotin oli katetroinnin jälkeinen ruokailu!
Joka tapauksessa menin (Heikin kanssa) KYS:lle, jossa minusta otettiin labrassa sydänfilmit. Tämän jälkeen näin veljeäni (opiskelee lääkäriksi, joten on paljon KYS:llä) ja hän opasti minut sydänpuolelle ilmoittautumisluukulle. Pääsin osastolle odottelemaan ja samalla laiteltiin tippaletkut suoniin ja vaihdettiin ah, niin tyylikkäät sairaalakamppeet päälle. No eipähän kiristänyt mistään kohti 😀 Koko oli S!

Jotain hermostunutta häröilyä veljen suuntaan ennen katetriablaatiota.

Monen tunnin odotuksen jälkeen hoitajat veivät minut odottelemaan lisää itse toimenpidehuoneen aulaan. Esitin toivomuksen, että saisin rauhoittavia lääkkeitä, mutta yllättäen hoitaja sanoikin, että ei niitä anneta ihan hevillä VOI MOOSES! Kävelin, venyttelin ja olin paljon seisaallaan ja istuallaan sillä tiesin, että edessä saattaisi olla jopa kahdeksan tunnin selällään makaaminen…

Jännitys alkoi siinä vaiheessa kun pääsin toimenpidehuoneen pedille makaamaan ja lääkärille ruettiin pukemaan kamppeita päälle. Ajattelin suunnilleen näin: “Apua! Nyt se alkaa!!!” Hoitajat ja lääkäri juttelivat ja kyselivät kaikenlaista, jotta tuntisin oloni rentoutuneemmaksi. Puudutus nivuseen sattui ja ensimmäisten katetrien laitto laskimoon tuntui aika härskille. Kun katetrit menivät sydämeen niin tämä aiheutti myös jotain muljuamista siellä suunnalla.

Siitähän se ilo sitten vasta alkoikin, kun alettiin tahdistelemaan sydäntä. Välillä pulssi oli tasainen, sitten mentiin taas rytmihäiriötä, sitten taas tasaista ja välillä jotain ihan sekoja. Lopulta päästiin itse polttovaiheeseen eli liialliset hermoradat pois niitä polttamalla. Sain 30 polttoa eri puolille sydäntä, mutta tuloksetta. Oikorata jäi niin hankalaan paikkaan, että sinne ei ylletty näillä välineillä… (Todennäköisesti WPW:ssä oli myös useampia johtavia oikoratoja joita kaikkia ei saatu poltettua pois.) Voin sanoa, että siinä vaiheessa otti kupoliin ihan kiitettävästi kun kuulin uutiset. Eli WPW on ja pysyy niin pitkään kunnes kokeillaan magneettinavigointia.

Pääsin takaisin osastolle ja jatkoin makoilua haulipussit nivusissa, jotta pistohaava lähtisi umpeutumaan. Rinnassa oli jossain vaiheessa pistävää kipua, mutta se saatiin taltutettua Paratabsilla. Selkä oli tässä vaiheessa jo aika muusia. En ole ikinä nauttinut kyljen kääntämisestä niin paljon, kuin yöllä kun sidokset ja painot otettiin pois! Enkä ole varmaan ikinä nauttinut sairaalaruoasta niin paljon kuin yöllä, kun sitä vihdoin sain! Nukuin yön yli sairaalassa tai oikeastaan torkuin, sillä oli vähän vaikeuksia nukkua piuhojen ja verenpainemittarin kanssa epämukavalla alustalla. Aamulla olo oli kuin krapulassa (kyllä minullakin on joskus ollut sellainen). Kun nousin seisomaan, niin aloin täristä, kylmähiki nousi pintaan ja oksennus kurkkuun. Mitään kipuja ei kuitenkaan ollut ja heikotus loppui kun olin ollut muutaman tunnin hereillä. Aamupäivästä pääsinkin sitten lähtemään kotiin Heikin kyydillä. Tietysti aika väsynyt olo on ja pumppu antaa välillä vähän omia rytmejään, mutta se kuuluu lajiin.Kaikki meni siis hyvin, mutta lopputulos ei kyllä ollut mieluinen… Noh, ensi kerralla sitten magneettinavigoinnilla paremmat tulokset. Normaali arki alkaa lauantaina.

Characteristic EKG finding in WPW syndrome. Th...

Pin It on Pinterest

Share This