Hiilarikammo on sana jota kuulen jatkuvasti valmennustyötä tehdessä ja kyllä – olen kärsinyt siitä itsekin vuosia. Mistä kaikki sitten oikein lähti?

Ennen kuin aloitin elämäntapamuutosprojektini söin hiilarihöttöä pitkin päivää. Tältä saattoi näyttää tyypillinen ruokapäiväkirjani vuonna 2005.

Aamupala: Pari paahtoleipää kinkulla ja juustolla, maitokaakao.
Lounas: Mitä kouluruokalassa sattui olemaan.
Välipala: 2-3 paahtoleipää kinkulla ja juustolla, maitokaakao.
Päivällinen (Kuopiossa opiskellessa): Nuudeleita, valmislihapullia/nakkeja, (hyvällä tuurilla) wokkivihanneksia, pari paahtoleipää ja maitoa.
Iltapala: helvetisti paahtoleipää päällisillä ja kaksi lasia maitokaakaota.

Sokeri kuului siis elämääni maitokaakaon muodossa useita kertoja päivässä. Mutta eihän se ollut karkkia eihän? 😀

Nyt jos katsoo ruokapäiväkirjaa, niin ei ihme, että kroppa oli vähintäänkin yhtä höttöä kuin ruokakin oli. Kun lopulta kiinnostuin ruokavalion parantamisesta, oli pitkään mukana myös hiilareita. En muuttanut ruokailutottumuksiani kerrasta, vaan vuosien aikana. 

Epäonnista asiassa oli kuitenkin se, että elämäntapamuutokseni sattui karppauksen kulta-aikaan 2006-2012. Joka paikassa toitotettiin kuinka karppaus pelastaa ja niinpä myös minä sorruin vähentämään hiilareita pikkuhiljaa. Ja oloni parani! Mikäpä motivoisi jatkamaan sen paremmin kuin se, että olo on virkeämpi ja kilot lähtevät. Aloin lukea kirjallisuutta, jotka julistivat karppauksen ilosanomaa. Ruokavallankumous, Antti Heikkilät, Vaaralliset viljat ja mitä näitä nyt on. Tein itselleni kuplan, jossa ratkaisu kaikkeen oli hiilareiden vähentäminen. Kuulin ihmisten puheesta vain ne asiat jotka halusin kuulla ja jotka tukivat omaa käsitystäni. En syönyt perunaa, viljoja, riisiä, bataattia jne. Mutta pitäähän ihmisellä nautintoja olla, joten sen sijaan söin mieluumin leffassa karkkia. Ihmettelin lopulta kuinka heikko olin sokerin edessä.

Pahimpinakin karppausaikoina söin kuitenkin silti 80-100g hiilareita. En siis edes kuulunut siihen hulluun ääriryhmään, joka veti ketoosissa varmaan hautaan saakka. Jossain vaiheessa eteen tuli kuitenkin käännekohta. Treenasin kovaa salilla, mutta mitään ei tapahtunut. Lihasmassaa ja voimaa ei tullut. Rasvanpoltto oli tyssännyt jo aikaa sitten. Ajattelin, että minun pitäisi varmaan vielä vähentää hiilareita, koska olihan se ratkaisu tuottanut tulosta aiemmin. Minullahan on huono hiilihydraattien sietokyky! En minä voi kokeilla nostaa hiilareita! Olinhan silloin lihavampi, kun elin hiilareilla! (Se mitä vain en tullut ajatelleeksi oli, että hiilareiden laadulla ja muulla ravinnolla on merkitystä kehonkoostumukseen.) Kokeilin minihiilarisia jaksoja ja Charles Poliquinin silloisissa koulutuksista tuttua paleo kickstarttia, jossa ollaan lähestulkoon hiilarittomalla kaksi viikkoa ja sitten aletaan pikkuhiljaa nostaa hiilareita ylöspäin – ei toiminut. Kokeilin pudottaa kaloreita. Ei toiminut sekään. Lopulta salitreeneistäkin tuli yhtä helvettiä. Treenien jälkeen, en meinannut päästä salilta pois. Saatoin nukkua tunnin heti treenattuani. Itkin salin vessassa silmät päästäni, koska olo oli niin surkea. (Kävin silloin salilla, jossa oli pelkkiä isoja voimanostajaäijiä ja arvatkaa vaan katsoiko ne silmät pyöreinä mun sekoilua siellä. :D)

Ei ihme, että lopulta sain rT3-diagnoosin. Olinhan sekoillut oman terveyteni kanssa jo varsin pitkään. Ratkaisu oloon ei kuitenkaan löytynyt lääkepurkista, vaan omista teoista. Vuosien jälkeen aloin vihdoin kyseenalaistamaan kaiken minkä tein. Aiheutin oppimiini asioihin tietoisesti säröjä. Luin artikkeleita, jotka kertoivat täysin päinvastaista kuin aikaisemmin olin lukenut. Onneksi ympärilläni on paljon viisaita ihmisiä ja oikeita ammattilaisia (ei siis mitään “oon joskus kuullut, että paasto voisi auttaa” -työkavereita), joilta voi aina kysyä apua. 

Lopulta päätin lisätä kaloreita ja hiilareita systemaattisesti ylöspäin. Aluksi 150g hiilareita tuntui paljolta ja sellaista määrää oli vaikea saada alas oikeasta ruoasta. (Sokeristahan se ei olisi ollut temppu eikä mikään, mutta nyt halusin tehdä asioita fiksusti…) 

Nykyään +200g hiilarit on arkipäivää ja treenit kulkee paremmin kuin koskaan. Voima tarttuu ja lihaskin kasvaa. Olen vihdoinkin kaikkien näiden vuosien jälkeen saanut rasvatonta massaa nostettua yli 50kg:n (tällä hetkellä yli 52kg). Energiaa riittää paljon enemmän kuin ennen muuhunkin kuin pelkkään treenaamiseen. Pystyn harrastamaan jopa hyötyliikuntaa, johon aiemmin ei ollut voimia lainkaan. Kun olen lisännyt hiilareita, niiden himo on hälventynyt.

Ja kuten alussa sanoin, näen valmennuksessa tämän saman tarinan toistuvan jatkuvasti. En sano, etteikö vähähiilihydraattinen dieetti jossakin elämänvaiheessa, hetkellisesti voisi olla hyväkin vaihtoehto. Se ei ole varsinkaan se dieetti, jonne pitäisi jäädä ikuisiksi ajoiksi. Aiheuta omiin näkemyksiin mahdollisimman paljon säröjä. Kuuntele oikeasti fiksuja ihmisiä eri näkökulmista. Kyseenalaista juttuja, joita ihmiset laukovat ainoina totuuksina.

Ihmiset haluaisivat, että asiat olisivat mustavalkoisia ja yksinkertaisia. Monet haluaisivat kuulla, että laihtuminen olisi pelkkää matematiikkaa, hiilareiden vähentämistä, paastoa, pussikeittokuuria tmv.  Extreme houkuttelee, koska ajatellaan, että sillä saavuttaa extreme tulokset. (Vähän kuten kaikista mammoista on nykyisin tulossa fitnesskisaajia. Siinä sitä vasta extremeä, kun ei muistuteta edes etäisesti urheilijaa vaan ennemminkin jojolaihduttajaa.) Mutta kroppa on paljon viisaampi, kuin mitä pää on. 


Jos haluat hiilarikammon sijaan oppia jotain fiksumpaa, niin vielä on hetki aikaa ilmoittautua Aktivoi aineenvaihduntasi -verkkovalmennukseen

Pin It on Pinterest

Share This